TAIDE

Tykkääkö joku uudistuneesta Taide-lehdestä?

Minä en. Uusi päätoimittaja Joel Karppanen vertaa lehteä formuloihin ja kehuu pääkirjoituksessaan, ettei uuden moottorin saanutta kiesiä tunnista entisekseen. No eipä tosiaan tunnista. Karppasen ensimmäinen työnäyte on kerrassaan onneton tekele.

Lehti on suttuinen ja hutiloitu, kiireesti kokoon rykäisty ja visuaaliselta ilmeeltään käsittämätön.

Lehden ulkoasussa korjattiin sitä, mikä ei ollut rikki. Niin, olihan luja usko taitoihinsa Jeesus-taulun korjaaja Cecilia Giménezilläkin.

Hyvä asenne taidelehden tekijälle olisi: taiteilijat taiteilee, taidelehti kertoo. Joku on nyt väärinkäsittänyt, että Taide-lehden kuuluu olla taiteellinen, että siinä pitää olla spottivärejä, kohopainoa, UV-lakkaa, erilaisia fontteja ja viistoon ladottua tekstiä.

Juuri sitä ei todellakaan kaivata. Hyvä taidelehti on näkymätön taidelehti taiteilijoiden luomien visuaalisten asioiden taustalla. Taiteilijoiden tekemään visuaaliseen työhön pitää ymmärtää suhtautua huolella ja kunnioituksella. Täysin ryteikköön menee, jos katse pysyy vain omassa näyttöruudussa ja mieli pörrää omien ideoiden ympärillä. Jos kuvittelee, että painotekniikalla kikkailu ja taittojippoilu on olennaisempaa kuin taiteen hyvä esitteleminen, on täysin väärässä paikassa.

Lehden visuaaliset suunnittelijat ovat tyystin pihalla siitä, mitä Taide-lehdessä pitäisi tehdä, ja Karppanen pörrää omassa hybriksessään, eikä osaa viheltää peliä poikki.

Uudistetusta Taide-lehdestä ei tullut luettavampi ja visuaalisempi. Siitä tehtiin samean ja tukkoisen näköinen, kikkaileva läpyskä, johon ei tee mieli tarttua. Isojen teoskuvien tilalla on tulitikkuaskin kokoisia minikuvia, joita katselemalla taiteen laadusta ei voi päätellä yhtään mitään. Suurennuslasikaan ei auta, sillä näkee vain rasteria. Laadukkaaksi kehuttu Munken Print White -paperi viimeistelee suttuisen vaikutelman.

Se on niin, että jos tunarille antaa Ferrarin, tunari vain ajaa sen seinään.

On siis lehden tekijöillä ollut ajatus, että pois menköön koko kannen täyttävä värikäs teoskuva. Sen tilalle voi painaa hopeavärillä pikkuisen läiskän tukkoista sotkua, joka on alun perin ollut Eeva Lietosen kaunis maalaus. Onko nyt Lietonen onnellinen, onko lehden lukija onnellinen? Onko tämä se koukku, johon satunnainen lehden ostaja tarttuu? Toinen mahti-idea: kun lehden logon painaa kohopainona, se näyttää tärähtäneeltä ja toisen puolen mainossivulla lukee EDIAT. Ihanaa!

Lehden uutta visuaalista ilmettä suunnitellessa on päätetty, että taidelehdessä on enimmäkseen tarpeetonta esitellä taidetta isoin kuvin. Hauskempaa on laittaa lehteen vaikkapa iso heilahtanut mustavalkokuva elokuvaleikkauspöydästä. Epäskarpit kuvat taiteilijan työhuoneen nurkista ja lattialla makaava taiteilija on myös katsottu lehteen sopivaksi kuvitukseksi.

Eeva Lietosen haastattelussa ei ole yhtään kunnollista teoskuvaa. Sen sijaan on ties millä kännykkäkameralla sinne tänne sohaistuja suttukuvia. En tiedä koska viimeksi, tai onko koskaan Taide-lehdessä julkaistu teknisesti näin kelvottomia, täysin yhdentekeviä kuvia, joista ei millään tavalla käy ilmi Lietosen maalaritaidot. Sääli, koska Lietonen on hieno maalari.

Taittajakaksikko Tino Nymanilla ja Marina Vezikolla on ollut semmoinenkin visuaalinen päähänpälkähdys, että laitetaan kolme koko sivua peräkkäin kirjoituskoneella ja lyijärillä tehtyä teossarjaa. Kun lehti nyt on kuvaköyhempi, on vissiin ihan hirveän hauska jäynä, että taittaja villiintyy laittamaan lehteen sivun kokoisia kuvia taiteesta, joka näyttää tekstiltä. Kyseessä on Sofia Vuorenmaan herttaisen pöhkö Aaltogrammi-sarja, jota diggailin Mäntän Kuvataideviikoilla. Vitsikäs pikkuidea.

Jotain häikkää tässä on. Aaltogrammeihin johdattaa Vuorenmaan näennäishaastattelu: kolme kysymystä, joilla on saatu isolla fontilla painettuna täyteen yksi sivu. Sitten on kuvasivuja. Maisteriopintojaan viimeistelevästä taiteilijasta kertova juttu täyttää kaiken kaikkiaan peräti kahdeksan sivua. 

Jos haastattelija jaksaa jutskailla taiteilijan kanssa vain kolmen lattean peruskysymyksen verran, lukijasta tuntuu, että tämähän taitaa olla pakkopullaa. Taiteilijan ajatukset eivät ihan kauheasti haastattelijaa kiinnosta. Ja sitten on tekstin puutetta paikattu Aaltogrammeilla, jotka aanelosen kokoisina sopivat täydellisesti aanelosen kokoisen lehden sivuille. Lisämukavuus taittajalle on, että kyseessä on sarja, jolloin yhdellä iskulla saa lätkäistyä kolme sivua täyteen. Helppoa! Ja sitten oheen pari sinistä monokromaattista grafiikan teosta ja saman sininen otsikkosivu, millä saadaan varmistettua, että Vuorenmaan rooli on olla tapettia lehden apean tunnelman taustalla. 

Pikku neuvo: älä jäljittele taitolla samalla aukeamalla olevaa taidetta, jos olet tekemässä taidelehteä.

Tämmöisellä manööverilla saa aikaan tunnun, että kyse on enemmän lehdentekijöiden performanssista kuin taiteilijasta.

Kaltaiseni taiteilijahaastatteluja tehnyt setämies alkaa muistella menneitä. Jos aikaan ennen Karppasta taiteilijahaastattelun laajuus lehdessä oli kahdeksan sivua, tekstiä tarvittiin Vuorenmaan haastatteluun verrattuna kymmenkertainen määrä, joka puolestaan oli tiivistelmä alun perin kaksin- tai kolminkertaisesta tekstimäärästä. Eikä yhdellä pikkuidealla täytetty kolmea kuvasivua.

Ei Karppasen tavalla velttoillen pidä lehteä tehdä.

Nuori taiteilija lienee ilahtunut, kun pääsee lehdessä esille ja saa varttitunnin kuuluisuutta. Sitä oikeaa, asiallista Taide-lehden haastattelua on taiteilijan turha koskaan odottaa, koska hänhän on ne sivunsa jo saanut.

Uudistuneessa Taide-lehdessä on kuvia kappalemääräisesti lähes saman verran kuin aiemmin. Viime vuosien lehdistä voi laskeskella, että kuvia on ollut 70 – 80 kappaletta. Lehden kuvituksena on ollut kuvia taideteoksista, taiteilijahaastattelun kasvokuvaa lukuun ottamatta. Uudistetussa Taide-lehdessä kuvia on 70. Niistä 49(!) on niitä tulitikkuaskin kokoisia.

Uudistuneen lehden graafisesta suunnittelusta vastaavien Nymanin ja Vezikon kerrottiin hakeneen inspiraatiota 1970-luvun Taide-lehdistä. Minulla on vanhoja lehtiä jonkin verran tallella, joten kaivanpa niitä esiin.

Totta tosiaan, lehden uusi koko kannen levyinen logo muistuttaa 1970-luvun alkupuolen lehtien pikkuista logoa.

1970-luvun Taide-lehdissä oli paljon kuvia, 120 – 150 kappaletta, kaikki mustavalkoisia. Oli pieniä ja oli isoja kuvia. Jonkin verran oli tulitikkuaskin kokoisiakin. Ei se ollut hyvä idea silloinkaan, mutta kun kuvin haluttiin esitellä kaikkea mahdollista, sivuja tilkittiin kuvilla täyteen. Onneksi taide, jota esiteltiin, oli selkeää ja vankkaa, sellaista joka ei pikku kuvissakaan kadonnut tyystin käsittämättömäksi. Ei silloin ollut video- ja veistosinstallaatioita.

Karppasen lehden minikuville ei ole järjellistä syytä. On vain päähän pälkähdys, että sellaisia pitää olla. Sivumennen sanoen, Timo Setälän taittaman lehden lähes neliömuodon syy oli se, että siihen sopivat yhtä hyvin pysty- kuin vaakakuvat. Taidelehti tietysti kannattaa tehdä taidekuvien ehdoilla. Nyt uudistetun lehden muoto on voitu muuttaa pystymmäksi Nymanin ja Vezikon innovaation ansiosta: kun kuvat ovat tarpeeksi pieniä minikuvia, niitä voi nakella lehden sivuille vaikka silmät ummessa. Ei ole väliä mitä niissä on, eikä ole väliä ovatko ne pysty- vai vaakakuvia. Enää ei suotta mennä taiteen ehdoilla. Ehkäpä minikuvat on lanseerattu lehteen jouduttamaan taittajan työtä.

Pessi Raution aikana jokaisen lehden alussa oli pari sivua otsikolla Silmäilyjä. Samanlainen lehden aloitus oli olemassa jo 1970-luvulla nimellä Silmäilyä. Silmäilyt olivat pikku-uutisia museomaailmasta, gallerioista, kritiikistä ja sen sellaisesta. Silmäilyissä oli usein kaikenlaista pientä ja kiintoisaa, josta oli hyvä tietää. Silmäilyjen kirjoittaminen vaatii vähän hereillä oloa ja työn tekoa. Karppanen ei jouda silmäilemään. On muita kiireitä. Vuorenmaita haastateltavina.

Vanhoja lehtiä selaillessa huomaa miten tyystin toisenlainen Taide-lehden rooli oli ennen internet-aikaa. Lehteä luettiin ahkerasti, koska siinä kerrottiin niitä ammatillisesti tärkeitä asioita, jotka oli tiedettävä. Taide-lehti oli Suomen Taiteilijaseuran äänitorvi, ja Suomen Taiteilijaseura jäsenjärjestöineen oli liima, joka piti taidesysteemin kasassa. Taidemaailma oli paljon taiteilijavetoisempi kuin nykyisin.

1970-luvun Taide-lehdissä esiteltiin paljon nykyistä runsaammin kuvin taidetta. Eräs tärkeä merkitys sillä oli se, ainakin minulle, joka aloittelin vuosikymmenen loppupuolella, että oppi tuntemaan tyypit. Taide-lehteä lukemalla pääsi jyvälle minkä nimisiä taiteilijoita on, minkälaista taidetta kukin tekee ja missä galleriassa esiintyy. Lehdessä julkaistiin Suomen Taiteilijaseuran hallituksen kokouspöytäkirjoja, toimintasuunnitelmia ja talousarvioita. Oma tilansa oli liittojen asioille. Kerrottiin kokousten päätökset. Tärkeää kerrottavaa oli myös se, keitä oli missäkin näyttelyn juryssä, taidekilpailun palkintolautakunnassa tai museon ostolautakunnassa.

Todella tärkeää oli, että lehdestä sai leikata Suomen Taiteilijaseuran vuosinäyttelyn ilmoittautumislomakkeen. Liiton jäseneksi pääsyn edellytyksenä oli, että oli osallistuttava kolme kertaa Helsingin Taidehallissa järjestettyyn taiteilijaseuran vuosinäyttelyyn. Näyttelyyn pääsy oli vaikeaa.

1970-luvun lehtien jutun aiheiden kirjo näyttää nyt katsoen hämmästyttävän moninaiselta. Oli juttuja taiteilijan verotuksesta, Aleksanteri Ahola-Valosta, 1920-luvun dadasta, tietokonegrafiikasta, arkkitehtuurista, teollisesta muotoilusta, Alvar Aallon maalauksista, valon aistimisesta ja Andrei Rublev -elokuvasta, ynnä muusta. Tietysti siihen aikaan kuului kertoa YYA:sta ja Puolan ja DDR:n taiteesta, mutta oli myös Amerikkaa. 

Sivuja oli suunnilleen yhtä paljon kuin nykyisin, mutta vaikutelma on Karppasen lehteen verratessa huomattavasti runsaampi, ehkä kuvienkin määrän vuoksi. Vaikka lehti oli mustavalkoinen, se ei tunnu ollenkaan tylsältä ja tukkoiselta.

Harrastajille oli omat sivut, joissa kerrottiin esimerkiksi jostain grafiikan menetelmästä.

Paikallisseuroja lukuun ottamatta koko keskeinen taidekenttä mahtui Taide-lehteen, eikä kilpailevia tiedottamisen välineitä ollut. Siksi se oli tärkeä. Nykyistä moninaista taidekenttää ei saa yhteen lehteen tungettua ja Taide-lehti on menettänyt merkitystään.

Usein olen kuullut valittelua, ettei Taide-lehdessä koskaan kirjoiteta mitään juuri siitä nimenomaisesta asiasta mistä valittaja itse sattuu olemaan kiinnostunut. Ei koskaan ole tarpeeksi juttuja nuorista, vanhoista, keski-ikäisistä, turkulaisista, performanssista, elokuvasta. En ole koskaan ymmärtänyt sitä valitusta, koska asia on ollut helposti korjattavissa. Lehti on aina ollut avoin. Taide-lehdessä on vain päätoimittaja. Muut kirjoittajat ovat freelancereita. Aina on voinut tarjota juttuja ja saada tekstin julkaistuksi, kunhan aihe on kiinnostava ja teksti lukukelpoista.

Numerossa 1/1978 Taide-lehden levikiksi ilmoitetaan 5096 kpl. Levikki kasvoi 1980-luvulla jonnekin kahdeksaan tuhanteen, koska silloin taiteesta tuli seksikästä ja Taide-lehti kuului sivistysperheen olohuoneen lasipöydälle Suomen Kuvalehden viereen. Sen ajan lehtiä minulla ei ole tallessa, enkä muista enkä osaa sanoa mikä oli lehden journalistinen laatu silloin.

Nykyisin Taide-lehden levikkiä ei ilmoille huudella, mutta se kai on jossain kahden- ja kolmentuhannen välimailla.

Kustannus Oy Taiteen loputon tuska ja murhe on ollut se, että lehden levikki valuu päättymätöntä alamäkeä. Jotain pitäisi tehdä. Uudet sukupolvet pitäisi saada kiinnostumaan lehdestä.

Levikki kutistuu, koska Taide-lehti ei enää aikoihin ole ollut taiteilijalle ihan välttämätön. Sitä voi lueskella, jos huvittaa, tai jättää lukematta, jos ei maistu. Ehkä tärkein informaatio löytyy lehden lopusta, siellä on näyttelykalenteri ja mainokset.

Kustannus Oy Taiteen hallitus kenties odottaa, että Karppanen kasvattaa lehdestä ison. Se jäänee haaveeksi.

Karppasen myötä lehdestä on kadonnut väri, kuvat, keveys, kolumnit, pakinat, kevyet näyttelyesittelyt – ja huolellisuus. Lehti on jaettu Ateljee- ja Akatemia-osastoihin. Ei minua kiinnosta ateljeen nurkat eivätkä elokuvaleikkauspöydät. Eikä minua kiinnosta akateeminen pälinä kuvattomassa umpiossa. Ja mitä ihmettä tekevät ulkomaiset museoheput ja professori Ateljee-osastolla, jossa on tarkoitus puhua taiteen tekemisestä? Taiteilijat, turpa kiinni, nyt puhutaan taiteesta!

Karppanen, saisinko Taide-lehteen taidetta, ja puhetta sen äärellä.

Kenenköhän toimesta tähän uudistusvyörytykseen lähdettiin? Mikä on tämä mylläkkä, kun lehden tekijäjoukon lisäksi vaihtui firman toimitusjohtaja ja näyttää hallituksessakin väki paljolti vaihtuneen.

Onko nyt osaamista, onko kykyä? Tähän mennessä saadun näytön perusteella tekee mieli sanoa niin kuin Unto Pusalla oli tapana tiuskaista lahjattomille oppilaille 1950-luvun Vapaassa Taidekoulussa:

Menkää ojaa kaivamaan!

Unto Pusa