Kävin Mäntässä ripustamassa kuvataideviikkojen teokseni nimeltään Kaksitoista kekkapäätä. Paikalle sattui toimittaja, joka heti uteli miten teos liittyy näyttelyn teemaan, joka on Kesä. No, kyllähän kesään liittyy kaikki. Teokseni on kesäteatterin näyttämö. Näyttelijät eivät vain tee mitään, vaan pönöttävät tauluina näyttämön takaseinällä. Tai ehkä on niin, että varsinaiset näyttelijät eivät uskaltaudu näyttämölle, koska pönöttäjät ovat siellä vahtimassa. Näyttelyn avajaiset ovat ensi lauantaina ja yleisölle näyttely on avoinna sunnuntaista alkaen. Sain vaikutelman, että näyttelystä tulee varsin hyvä. Pääsin ripustamaan oman teokseni vasta nyt, koska palasin matkoilta vasta viime viikolla. Vietimme mukavan toukokuun Suomen Taiteilijaseuran ateljeesäätiön residenssissä Grassinassa. Grassina on pieni taajama Firenzen lähettyvillä.
Tein Grassinassa pieniä maalauksia vanerilevylle niin kauan kuin pohjia riitti. Pilviä, kaloja, outoja kukkia ja sitten sellaista, josta ei tiedä lentääkö se vai möllisteleekö hiljaa nurkassa. Vaneripohjat loppuivat nopeammin kuin olin arvellut, joten piti ruveta tekemään muuta. Hain akvarellipapereita Zecchin taiteilijantarvikeputiikista. Vanerimaalaukset tulevat ensi vuonna valmistuvaan Yliskylän päiväkotiin Helsingin Laajasaloon. Tarkoitus on, että teen sinne pieniä akryylimaalauksia parisataa kappaletta, osaksi installaatiomaista Jaakon pavunvarsi -teosta. Maalattavaa riittää, joten pysyttelen tulevat kuukaudet ateljeessani.
Kolmen tarmokkaan työskentelyviikon jälkeen käytimme viimeisen matkaviikkomme maisemien katselemiseen. Ajelimme vuokratulla autolla eteläisen Toskanan mutkaisia teitä kohti Tyrrhenan meren rannalla sijaitsevaa pientä Talamone -nimistä paikkakuntaa, jonne meidät houkutteli eräs taidehistoriallinen kuriositeetti – ja hotelli näköalalla.
On olemassa pieni 1300- tai 1400-luvulla maalattu maalaus, joka esittää meren rannalla sijaitsevaa linnoitettua kaupunkia. Maalauksessa on myös alaston nainen, joka istuu rannalla, vaatteet vierellään. Outo aihe tuon aikaiselle maalaukselle. Talamone on linnoitettu ja muistuttaa muodoltaan maalauksen kaupunkia. Talamonessa on uimaranta, joka on nimeltään Bagno delle Donne, naisten ranta. Siksi on arveltu, että se olisi maalauksessa näkyvä kaupunki. Päätimme lähteä omin silmin tutkimaan, onko asia totta, ja olisiko Talamonesta jopa löydettävissä kohta, josta näkymä kaupunkiin olisi sama kuin maalauksessa.
Maalauksen tekijänä on aiemmin pidetty sienalaista Ambrogio Lorenzettia, joka kuoli lukuisten sienalaisten tavoin ruttoon 1348. Taidehistorioitsijoiden uudempi veikkaus kylläkin on, että maalari olisi 1391 syntynyt Sassetta, sienalainen hänkin. Silloin maalaus olisi siis tehty 1400-luvun puolella. Maalauksen parina pidetään samankokoista Castello in riva a un lago -nimistä maalausta, josta kerroin aiemmin Työskentelyä-blogissani. Molemmat pikku maalaukset ovat nähtävillä Sienan pinakoteekissa. Ne ovat tiettävästi varhaisimmat eurooppalaiset puhtaat maisemaalaukset. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että maalari olisi huvikseen päättänyt lähteä vaihteeksi ulos maalaamaan alastonmallia biitsillä. Maalarin tarkoitus jää arvoitukseksi.
Olen saanut omaan työskentelyyni vaikutteita näiltä maalareilta. Ilman Italian varhaisrenessanssin vaikutusta maalaisin tyystin toisella tavalla. Minulla on tapana ajatella, että maalausteni maisemat ovat väärinmuistettua Toskanaa. Ehkä on pikemminkin niin, että maalaan 1300 – 1400 -luvuilla eläneiden maalareiden Toskanaa.
Minusta Toskanan maisemassa on jotain erityisesti silmää miellyttävää. Matalaa vuoristoa, kaupunkeja rinteillä, metsiä ja viljelyksiä. Ja sitten on Crete Senesin seutu. Puuttomia kumpareita niin kauas kuin silmä näkee, ja siellä täällä maalaistaloihin johtavia sypressikujia.
Jossain Sienan eteläpuolella ajaessa huomasin horisontissa loivarinteisen, kaksihuippuisen vuoren, joka näytti muita hieman korkeammalta. Ajattelin, että vuori saattaisi olla ehkä kilometrin korkuinen. Metsä kasvoi tuuheana huipulle saakka. Olen kulkenut seudulla aiemminkin, mutta tuo vuori oli jäänyt huomaamatta. Sen muodossa ei ole mitään kovin erikoista. Ajoimme vuoren suuntaan kymmeniä kilometrejä, mutta se ei tuntunut juurikaan lähestyvän. Sen täytyi olla liikkuva vuori, jota sai katsella vain etäältä. Ajoreittimme oli niin mutkainen, että ilmansuunnista oli välillä vaikea pysyä selvillä, enkä millään osannut paikantaa vuorta kartalle. Välillä liikkuva vuori katosi tyystin näkyvistä muiden vuorten taakse.
Pistäydyimme Montalcinossa ja siellä pohdimme maaperän mysteeriä. Mikä mahtaa olla se maaperän sala-aines, joka tekee juuri nämä rinteet erityisen otollisiksi viinin viljelylle? Paikallisesta viinikaupasta ostettu pullo Brunello di Montalcinoa oli hinnakasta ja osoittautui myöhemmin pihvin kanssa nautittuna odotusten mukaisesti erinomaisen hyväksi. Maallikko kuvittelisi, että samoista rypäleistä voisi tehdä samaa Brunelloa muuallakin kuin Montalcinossa, mutta ehkä viinin valmistus ei ole niin yksinkertaista. Jotain ne ovat maaperäänsä kätkeneet.
Kylpyläkaupunki Bagno Vignonissa poikkesimme siksi, että siellä on kuvattu Tarkovskin Nostalgia-elokuva. Paikkakunnalla ei ole tavanomaista piazzaa, vaan keskusaukion paikalla on iso lämminvetinen uima-allas. Altaassa ei kylläkään saa enää nykyisin uida. Bagno Vignonissa on kuumia lähteitä, joissa on kylvetty jo roomalaisajalla, ja joissa Lorenzo de Medicikin kävi parantelemassa kolotuksiaan.
Seuraava kohde oli Pienza, josta oli näkymä suoraan etelään. Nyt näytti siltä, että meitä härnännyt kaksihuippuinen liikkuva vuori olisi aivan muutaman kilometrin päässä. Karttaan vuorta ei kuitenkaan oltu merkitty. Lopulta tajusin, että se onkin kartassa kauempana ja korkeampi kuin luulin. Kyse oli Monte Amiatasta, joka on manner-Italian korkein tulivuori. Korkeutta sillä on 1738 metriä. Itse asiassa Pienzassa oli useitakin opastekylttejä, joissa osoitettiin reitti Amiatalle. Olen tiennyt Etnan ja Vesuviuksen ja Strombolin, mutta Amiatasta en ole kuullut puhuttavan, ilmeisesti koska vuori on ollut aktiivinen satojatuhansia vuosia sitten.
Vajaa kaksi kilometriä ei ole valtava vuoren korkeus, mutta Amiata kuitenkin näkyy Toskanassa todella kauas, koska muut vuoret ovat matalampia. Amiata on loivarinteinen, joten vuorella on melkoisesti ympärysmittaa. Toisaalta se on osa laajempaa vulkaanista kokonaisuutta. Kaikki ne paikkakunnat, joiden kautta olimme ajaneet, näyttivät olevan asettuneet Amiatan ympärille.
Ehkä Amiata hihitteli selän takana, kun pohdimme mikä on Brunellon tukevuuden salaisuus. Bagno Vignonin kuumien lähteiden salaisuus se on varmasti. Ehkä seudun asutus ylipäätään liittyy tuliperäiseen maahan. Luultavasti Amiata on vaikuttanut myös vaikkapa Fra Angelicon maalauksiin. Angelicon mielellään käyttämä sinooperi on elohopeasulfidia, jota esiintyy tuliperäisillä alueilla. Voi olla, että Amiata näkyy kaikkien nykymaalareidenkin värilaatikoissa ainakin värin nimenä; ehkä poltettu siena -pigmentti on saanut alkuperäisen poltteensa Amiatasta.
Useimmiten maalausteni maisemassa on kumpareita. Ne ovat pieniä tulivuoria. Tulivuori on kiehtova symboli. Salaperäinen, outo, vaarallinen, hedelmällinen. Tulivuoret tulivat maalauksiini alun perin postikorttikuvista. Ostin parikymmentä vuotta sitten Napolista satsin postikortteja, joiden kuvissa turistit ihailivat Vesuviusta. Maalasin niiden pohjalta muutamia maalauksia. Ajatus oli, että tulivuori edustaa kätkettyä uhkaa. Vuori voi olla iso, mutta silti se on vain pieni osa koko paukkua. Tulivuoren kraateriin kurkkivat ihmiset ovat pieniä muurahaisia valtavan pedon kidan äärellä.
Jatkaessamme Pienzasta kohti Talamonea ajoimme Amiatan rinteillä pienen kierroksen. Yli kilometrin korkeudessa metsä muuttui hiljaiseksi satumetsäksi. Sitten lähdimme laskeutumaan kohti merenrantaa. Amiata näkyi horisontissa vielä Talamonestakin katsottuna.
Kyllä, Talamone on ilmiselvästi tuon Lorenzettin tai Sassettan maalaaman maiseman aihe. Maalaus on näkymä kaupungin pohjoispuolen rinteeltä. Paikkaan kävelee helposti nykyisinkin. Bagno delle Donne on juuri siinä kohdassa, jossa maalauksen nainen istuu. Nainen katselee ehkä kohti Giglion saarta. Tai sitten hän katsoo kauempana, kuudenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa salaperäistä Montecristoa, joka on pieni ja korkea kalliosaari.
Montecristossa asuu nykyisin vain kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei ole Montecriston kreivi. Saari on luonnonsuojelualuetta ja sen asukkaat ovat tutkijoita.
Käymisen arvoinen kohde on myös Niki de Saint Phallen Giardino dei Tarocchi. Ensivaikutelma on, että paikka on lapsille tehty leikkipuisto. Mutta oikeastaan teoksista aukeaa kaikenlaista, katsojasta riippuen. Hyvä taidehan toimii juuri niin.
Kun ajoimme takaisin Grassinan suuntaan, pysähdyimme näköalapaikalle Sienan ja Firenzen välimailla. Monte Amiata näkyi hyvin näinkin kauas. Siena oli alhaalla laaksossa noin kolmenkymmenen kilometrin päässä. Kaukana Sienan takana näkyi vuorella kylä, joka kenties oli Montalcino. Ja sen taustalla erottui tuttu kaksihuippuisen vuoren muoto.
Kuinkahan monen renessanssimaalauksen taustamaisemasta tuo Amiata löytyy? Olenkohan itse maalannut sen tietämättäni maalausteni maisemaan? Oikeastaan minua kiinnostaa juuri se, että kaiken keskellä on jotain ilmiselvää, joka kuitenkin jää huomaamatta. Itse asiassa olen maalannut joitakin sellaisia maalauksia, joissa on ihmisenkasvoinen vuori, joka tarkkailee ihmisiä, mutta jota ihmiset eivät huomaa. Amiata on vähän sellainen juttu.