MOTIVAATIO

Unessa löysin yhdestä piirustuslaatikostani lehtiön, joka oli täynnä hienoja piirustuksia. Herättyäni ymmärsin, ettei juuri sitä lehtiötä ole olemassa. Ne piirustukset ovat piirtämättä. Sehän oli hyvä uutinen. Saan piirtää ne. Unessa nähdyt piirustukset olivat hieman erilaisia kuin yleensä teen. Hyvä uutinen sekin, on siis olemassa myös toisenlainen reitti kuljettavaksi! Jännittävää. Seuraava haaste oli sitten se, etten oikein muistanut minkälaisia ne piirustukset olivat. Ei sekään haittaa. Eipä tarvitse yrittää muistella ja jäljentää jotain jo kertaalleen tehtyä, vaan saan piirtää ihan vapaasti, luottaen, että unen piirustukset kyllä ilmestyvät, kunhan tarpeeksi piirrän. Ja siinä sivussa syntyy kaikenlaista muuta. 

Nuorten ihmisten kanssa tulee toisinaan puheeksi motivaatio. Jokainen, ammatista riippumatta, joutuu elämässään kamppailemaan motivaation kanssa. Että onko omissa hommissa mitään järkeä. Taiteilijalle lisähaastetta luo se, ettei ole työpaikkaa, ei kuukausipalkkaa, eikä ketään komentamassa töihin. Pitää oppia tykkäämään ja kiinnostumaan omista töistään. En muista mitä itse töistäni ajattelin nuorena. Toivoin kai, että niillä olisi jokin maailmaa mullistava merkitys, mutta en tiennyt miten se olisi mahdollista. Taisin ihmetellä itsekin, että mikä töissäni olisi kiinnostavaa – yleisön ja itseni kannalta.   

Nyt tietysti on selvää, että omalta kannaltani kiinnostavaa taiteen tekemisessä on työskentely sinänsä. Yleisön ajatuksia en niin pohdi, mutta luotan jo siihen, että nykyisin töissäni on jotain kulmaa, josta ottaa kiinni. Teoksen valmistuminen ei minulle aiheuta suuria euforian tunteita. Toki on kivaa, jos ankaran pakertamisen jälkeen homma näyttää hyvältä ja voin päättää, että teos on valmis. En kuitenkaan lähde Eliteen juhlimaan, vaan siirryn seuraavaan työhön. Ravintolaan mennään vasta näyttelyn avajaisten jälkeen. On juhlimisen paikka, kun näyttelyurakka on tehty ja on kiva tavata silloin ystäviä. Kuitenkin se, mitä näyttelystä puhutaan avajaisissa, mitä näyttelystä kirjoitetaan tai ollaan kirjoittamatta, tai miten sieltä myydään teoksia, ei liity taiteen tekemisen motiiviin mitenkään. Voi ehkä sanoa, että kyse on siitä, että tykkään omista töistäni, koska ne ovat minulle eräänlainen peili, joka heijastaa sellaisia aallonpituuksia, jotka eivät näy muilla keinoin. En pohdi, mitä teokseni ovat verrattuna muiden töihin. Pidän niistä, koska ne ovat minun töitäni, minun lapsiani. Ei kun tarkennetaan, oikeastaan joskus teen pistokokeita laadun tarkkailua varten. Tsekkaan, kantaisivatko teokseni vai näyttäisivätkö etäältä katsottuina täysin lässyiltä, jos ne joskus sattuisivat samalle seinälle Otto Mäkilän ja Mauno Markkulan kanssa. Jokaisella kai on referenssinsä.

Lauantaina kävin Laterna Magicassa katsomassa viimeisenä päivänä Ismo Höltön näyttelyn. Hölttö oli löytänyt uuden jutun, johon oli selvästikin hurahtanut vimmaisesti. Höltön näyttelyssä oli kännykällä räpsittyjä kuvia kaupunkiympäristön huomaamatta jäävistä detaljeista. Hölttö ei ole  hakenut linssin eteen mitään kosiskelevan humoristisia juttuja, vaan kuvat näyttivät lähinnä kuin kokeelliselta grafiikalta tai abstraktilta ekspressionismilta. Näyttelyllä oli minuun välitön vaikutus. Aloin katsoa ympärilleni Höltön silmin. Kylläpä kaupunkiympäristöön kätkeytyy valtaisa määrä kaikenlaista tilapäistä visuaalista tapahtumaa, jonka yleensä kokee lähinnä tuhruisuutena, mutta mihin ei liiemmin kuitenkaan kiinnitä huomiota. Kaupungilla onkin salainen sisältö, joka on huomaamattamme aina vaivihkaa läsnä. Salainen sisältö aukeaa hienosti kännykän avulla.

Ismo Hölttö

Olin aika innoissani. Hölttöhän tunnetaan ihmisten kuvaajana ja sen lajin mestarina. Mutta taiteilija saa muuttaa suuntaa ja intoutua johonkin sellaiseenkin juttuun, joka ehkä ei kiinnosta suurta yleisöä samalla tavalla kuin ne vanhat jutut. Höltön kuvat ovat lähellä sitä lajia, jota löytyy tahattomina räpsyinä joka kännykästä. Näyttelyssä oli kuvia parilta viime vuodelta. Niissä näkyi kehitys: ensin Höltön kuvat olivat teknisesti vähän karuja, mutta uudemmassa päässä tekeminen oli jalostuneempaa.

Kaikkeen sitä voi hurahtaa ja taiteilijan hurahtamisesta voi kiinnostua muutama muukin. Toisaalta sitten on ne jutut joihin ”kaikki” hurahtavat, mutta aina voi olla kuulumatta ”kaikkiin” ja olla menemättä samaan jonoon muiden kanssa. Minua ei oikein säväytä se puhtaasti somekäyttöön suunniteltu taide johon Amos Rex on keskittynyt. Mutta en nyt kuitenkaan väitä, että kaikkien pitäisi Amos Rexin sijasta jonottaa katsomaan Höltön kännykkäkuvia, koska voi olla, että eivät ne kaikkia kiinnosta. Tiedän, onhan tuollainen kännykkätaiteilu ihan jokaihmisen yleinen harrastus. Enkä voi oikeasti kauheasti moittia sellaisia Amoksen näyttelyitä, joita en ole edes käynyt katsomassa. Kunhan jupisen nurkassani. Mutta oikeastaan tykkään taiteena eniten siitä, että joku jupisee nurkassa omiaan. Että tekee jotain omaa vähän höhlää juttuaan. En niin välitä, että joku tekee taidetta varta vasten minulle sometettavaksi. Tehköön itselleen. On kiinnostavaa nähdä, mitä toisen mielessä liikkuu ja mikä toista kiinnostaa. 

Synnöve Dickhoff, Maan ääriin, 2025

Ehkä lajia ”jotain muuta taidetta” oli myös Synnöve Dickhoffin näyttely A2 -galleriassa Helsingissä. Dickhoffin teokset voi laittaa ”paperitaide” -kategoriaan, jonka olin luullut olevan jo kauan sitten ohimennyt laji, mutta olen vain ollut tosi huonosti kartalla. Paperitaide on edelleen ihan hyvin hengissä. Dickhoff käyttää materiaalinaan muun muassa teepusseja ja kierrätyskirjoja. Dickhoffin kauniista arte povera -henkisestä tekemisestä tulikin mieleen, että EMMAssa on edelleen menossa arte povera -näyttely, joka kannattaa katsoa. Dickhoff ei kylläkään ole siellä mukana.

Niin, vielä siitä motiivista. Miten pitää yllä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen motiivi taiteen tekoon? Muistan kyllä, että olin ensimmäisen, Pekka Hepoluhdan kanssa Katariina-galleriassa pidetyn näyttelymme jälkeen, yli neljäkymmentä vuotta sitten, hyvin pettynyt siihen, ettei maailma kaatunutkaan ihastuksesta näyttelyn takia. Myyntiä oli vähemmän kuin kuluja. Työskentelyn jatkaminen tuntui vaikealta. 

Hyvin monella taiteilijanura lopahtaa muutaman näyttelyn jälkeen. Minua ei pitänyt taiteilijanurassa kiinni nuorena koettu menestys, koska sellaista ei ollut, vaan se, että olin tullut rakentaneeksi identiteettini sen varaan, että olen taiteilija. Oli oikeastaan niin, että päätin 17-vuotiaana ruveta taiteilijaksi ihan siltä pohjalta, että olin saanut tehdyksi kolme öljymaalausta. Mikään vaihtoehto ei sitten koskaan tullut kysymykseen. 

Myöhemmin matkan varrella epäilyjeni kanssa taistellessa huomasin, että käypiä motivaatiokikkoja taiteen tekemiseen olivat kaikki mahdolliset mielen hässäkät: rakastumiset, erot, lasten syntymät ja henkiset kriisit. Uusi tekniikkakin saattoi viedä eteenpäin. Nykyisin minulla on kuitenkin jo hyvin hanskassa ihan kaikkein paras motivaatiokikka: tasainen arki, joka perustuu vain siihen, että enää ei ole rimpuilun pakkoa. Työskentelyä helpottaa kovasti se, ettei ole henkistä heilahtelua, eikä ole liikaa sellaisia asioita, jotka haittaavat tekemistä. Se toimii, että on vähän käytetty Pigma-kynä, ehkä pari uutta vesivärinappia, hyvä kolinsky-sivellin ja kaunista, mielellään itse tehtyä paperia.

Olen sitä mieltä, että motivaatiolle kaikkein tärkeintä on, että hätistää selän takaa vahtimasta opettajat, kriitikot, galleristit, yleisöt, taiteen ostajat – ihan kaikki ihmiset, ja oppii viihtymään omassa hyvässä seurassaan päivästä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. No, tuohan nyt oli itsestäänselvyys ja klisee. Parempi olisi kertoa miten temppu tehdään, mutta sitäpä en tiedä – paitsi ehkä, no, niin kuin kerroin, rakastumalla, eroamalla, tekemällä lapsia, sekoamalla tai sitten hurahtamalla kännykkäkameraan, teepusseihin tai Pigma-kynään.

Kiitän jääräpäisyyttäni ammatinvalinnassa, sitä, etten uskonut vanhempieni hyviksi tarkoitettuja neuvoja, ja kiitän heidän omia onnettomia uravalintojaan siitä, että tajusin, ettei heidän arvostelukykyynsä kannata luottaa. Kiitän myös isoisääni, joka kai nuorena yritteli taiteilijaksi, mutta menetti sitten järkensä eli tuli järkiinsä, pisti kravatin kaulaan, meni oikeisiin töihin ja oli sitten mielestäni vähän kärttyinen ukko. Ymmärsin toimia toisin. Huvittava sivujuoni isoisän taiteilijanurassa oli, että hän harrasti väärentämistä. Minulla on tallessa yksi hänen tekemänsä väärennös. Se on aivan kehno. Ymmärrän, että tulee halu hirttäytyä kravattiin ja hankkia duunipaikka, jos ei osaa tehdä omaa taidetta eikä edes väärentää. Maalaaminen on taitolaji, joka pitää opetella, eikä se käy ihan äkkiä ja helposti.

Unia kannattaa katsella. Voi niitä katsella valveillakin, kun ottaa kynän tai pensselin käteen. Onko paha juttu uneksua sillä tavalla läpi elämänsä? Ei ollenkaan, kunhan hyvin valitsee mitä uneksuu. Voi uneksua Porchesta ja Louis Vuitton-laukusta, ja uskotella itselleen, että oikeasti haluaa hankkia puisevia kliseitä ja maksaa niistä enemmän kuin mihin on varaa, tai sitten voi uneksua jostain muusta. Ihmisen mieli on sellainen, että sitä voi nappailla kännykkäkuvia mistä sattuu ja väsäillä teepusseista taidetta, ja päänuppi hyrisee tyytyväisyydestä ihan samoilla kierroksilla, vähintään, kuin Porschea puunatessa – jos vain osaa säätää oman pääkopan asetukset oikein. Taitolaji sekin.

Markku Arantila, Noin parin tunnin päästä, akvarelli, 2016