HERNE PATJAN ALLA

Edellisessä blogissani pohdin ristiriitaa jokapäiväisiä asioita toimittelevan arkiminän ja taidetta luovan maalausminän välillä. Siinä missä arkiminä on normien vanki, maalausminä saa tehdä mitä tahtoo ja hengailla nurkilla outojen tyyppien kanssa, ja siksi se tuntuu aidommalta minuudelta. Ihana vapaus! Minua ei määräillä!

Mutta oikeastaan sekin taitaa olla illuusio. En ole ainoastaan oman tahtoni luomus. Olen elämänhistoriani tuote. Minuus on tulos siitä, miten olen elämän flipperissä pyörinyt, ja sillä tavalla tulostuu taidekin, kaikenlaisen kokemuksen, ulkoisen ja sisäisen sekamelskana, sisältäen kaikenmoista tavaraa vähän niin kuin ateljee, jonka nurkissa minulla on paljon sellaistakin rojua pölyä keräämässä, jonka alkuperää ja tarkoitusta en edes muista. Jos tekisin taiteeni toisessa ajassa ja toisessa paikassa, se olisi toisenlaista, mutta silloinkin kokisin, että juuri sellainen on aidoin minuuteni.

Ajattelen, että työskentelyni sisältö syntyy kerrostumista. Vanhimmatkin asiat ovat edelleen läsnä ja saattavat vaikuttaa yllättävänkin paljon, vaikka ne eivät enää niin selvästi ole näkyvissä. Patjapinon alla on herne, joka häiritsee yöunta. Yksi tällainen vaikuttava asia minun työskentelyssäni on se, että opiskelin Vapaassa Taidekoulussa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa. Erityisen paljon minun työskentelyyni vaikutti koulun silloinen rehtori Tor Arne (1934 – 2025). Arvostan häntä taiteilijana suuresti. Toisaalta on pakko sanoa, että suhtaudun häneen kaksijakoisesti. Tor Arnen toimintaa koulun rehtorina ja opettajana luonnehtii nykyajan muotisana ”toksinen”. Loppuun saakka hän oli sama vähän kulmikas käyttäytyjä kuin nuorempana, mutta vanhemmiten hänen känkkäilyään alettiin pitää ihanana. Miten vapautunutta käytöstä! No, itse ihailin Toria suunnattomasti silloin, kun olin parikymppinen ja kyllä, ihailen tai ainakin arvostan hänen taidettaan edelleen, vaikka ehkä hänen jäljiltään voi olla vielä avaamatta jokin myrkkytynnyri.  

Ajattelen, että olen taiteilija sen ansiosta, että Tor sattui ensimmäiseksi opettajakseni Vapaassa Taidekoulussa. Ajattelen myös, että hän on keskeinen esikuva minun taiteelliselle ajattelulleni – minun ”höpsismilleni”, joka kylläkin on sana, jolla Tor tuskin omaa työskentelyään luonnehtisi. Sitten on toisena puolena se, että Torin luomista dogmeista irti pääseminen oli koulun jälkeisten vuosien turha taakka. Koulun jälkeen pitäisi olla valmis iskemään, eikä käyttää aikaa ”isänmurhaan”, niin kuin silloin oli tapana sanoa. Tor Arnen rehtorikauden Vapaa Taidekoulu oli kuin autoritäärinen hihhuliseurakunta, joka sitten aiheutti kaikkia niitä asioita, mitä sellainen aiheuttaa. Dogmit eivät synny itsekseen, vaan ne luodaan, koska dogmit luovat valtaa.

Nykyinen Vapaa Taidekoulu on onneksi jo aivan muuta, paitsi että edelleen siellä maalataan ja luotetaan maalauksen merkitykseen.

Silloin nelisenkymmentä vuotta sitten vapaalaisten työt oli helppo tunnistaa kaikissa näyttelyissä. Tyyli oli niin yhtenäinen. Minäkään en töilläni poikennut millään tavalla muista. Oli kai totuttu siihen, että pitää olla jokin ismi, jota joukkovoimalla puolustetaan kaikin voimin. Vahvimman ismin päällikkö on kukkulan kuningas, joka saa päättää kaikesta.

1970-luvulla vallassa olivat realistit ja konstruktivistit. Vapaassa Taidekoulussa haluttiin mennä siitä eteenpäin palaamalla ensin parikymmentä vuotta taaksepäin. Tor Arne kaivoi esiin 1950-luvun amerikkalaisen abstraktin ekspressionismin, jota Suomessa ei silloin tunnettu, ja teki siitä omaperäisen koulukunnan, jonka voimalla iskettiin päin suomalaisen taidemaailman jämähtäneisyyttä. Koulusta tuli lahko, jossa monimutkaiset taiteen kysymykset karsittiin ja yksinkertaistettiin: tarvittiin vain havainto ja väri.

Tor Arnella ei oikeastaan ollut sellaista ajatustapaa, että koulu on oppilaitos, jossa opetetaan kaikki ne taidot, joita taidemaalari voi työssään tarvita. Hän ajatteli pikemminkin niin, että koulu on hänen ajattelunsa ympärille rakennettu, ja että hän siirtää oman tekemisensä sisällön seuraajilleen. Minusta tuntuisi järjettömältä, jos olisi olemassa lauma, joka tekisi samanlaisia töitä kuin minä, mutta seuraajia haalivassa ajattelutavassa lienee kuitenkin pointtinsa: mitä useamman seuraajan hartioilla mestari istuu, sitä isommalta hän näyttää, eivätkä seuraajat koskaan kilpaile mestarin kanssa, koska näyttävät pelkiltä jäljennöksiltä.

Me opiskelimme maalausta maalaamalla elävää mallia. Malli seisoi korokkeella ja taustaksi oli laitettu sermi, johon oli ripustettu värikkäitä kankaita. Näin on taidekouluissa tehty aina, ja näin maalataan ainakin jonkun verran edelleenkin Vapaassa Taidekoulussa, joskin vain ensimmäisenä vuotena.

Tor Arne oli ensimmäisen opintovuoden, eli avoimen luokan opettaja. Luokassa kiertäessään Tor sanoi usein: ”tee havainto!”

Vapaassa Taidekoulussa ei silloin maalattu niin, että malli olisi piirretty huolellisesti ja sitten ihonvärin valo- ja varjokohtien sävyjä olisi tutkittu huolellisesti. Taustakankaiden laskoksia ei ruvettu maalaamaan. Vähitellen opittiin, että mallin sai maalata niin, että sutaisee kankaalle nakkimakkaran muotoisen pötkön. Ihonväri sai vihertää, jos sellainen sattui natsaamaan paremmin taustakankaiden värimaailmaan. Taustakankaiden värejäkään ei ollut tarkoitus maalata tarkalleen niin kuin ne ovat, vaan niin, että ne maalauksessa sopivat yhteen. ”Tee havainto” tarkoitti enemmän sitä, että katso maalausta ja maalaa niin, että se alkaa näyttää hyvältä. Tiesimme, että siihen aikaan Taideakatemian koulussa ensimmäinen vuosi oli huolellista kipsipatsaiden piirtämistä. Meitä puistatti sellainen ajatus. Meillä oli vapaus! Se sopi hyvin minulle, joka aina teen mieluummin oman pään kuin vaivalloisten sääntöjen mukaan. Vapaus on suuri vankila, sanoi Pelle Miljoona. Vapaan Taidekoulun vapaus oli silloin aika pieni vankila, mutta kyllä se meille riitti. Kun osaamista on hyvin vähän, ei pyri lähtemään pitkille seikkailuille.

Huono puoli oli se, että Vapaassa Taidekoulussa ei oppinut piirtämään, eikä sommittelemaan, eikä teoriaa, eikä materiaalioppia, koska mitään sellaista ei opetettu. Oikeastaan opiskeltiin abstraktia värimaalausta eräänlaiselta havaintopohjalta, jossa havainnointikohde oli läsnä, mutta havaintoja ei varsinaisesti tehty. Mallin kysellessä miksi hänen pitää päivät pitkät seisoskella siellä, jos häntä ei kukaan maalaa, vastasimme, että maalaamme hänen valoaan.  

Abstrakti värimaalaus on hankala asia opettaa. On vaikea sanoa, mitä itse asiassa tavoitellaan. Maalauksen värejä viritettiin niin kauan, että maalaus ”soi”. Jotain tällaista oli terminologia. Mutta tätä terminologiaa seuraten ilmenee ongelma: ei pianon virittäminen ole musisoimista. Koulun jälkeen tämä kävi selväksi. Mihin ihmeeseen tällä värien virittelyllä ollaan pyrkimässä?

Abstrakti värimaalaus ei 1980-luvun alussa kauheasti kiinnostanut yleisöä Vapaan Taidekoulun ulkopuolella. Me vapaalaiset olimme oman piirin tuen varassa. Pirullinen tilanne. Ei oikein osannut muuta kuin viritellä värejä, ja oli samalla tavalla maalaavien tuen varassa, mutta ei oikeastaan ihan ollut selvillä mitä tässä pitäisi tavoitella ja minkä takia. Koska vapaalaisia eivät muut tukeneet, tyyliksi tuli härski kotiinpäin vetäminen. Jos oli vapaalainen juryssä, pääsi näyttelyyn, jos ei ollut, ei päässyt. Siksikin oli tarpeellista olla välittömästi tunnistettavissa.

Jotta Vapaa Taidekoulun väriajattelulle olisi ollut jonkinlainen teoreettinen, tai teoreettiselta näyttävä pohja, tarvittiin kirja. Koulun väriajattelun taustalla oli Josef Albersin Värien vuorovaikutus -kirja, jonka koulu julkaisi suomeksi 1970-luvun lopussa. Myös Goethen värioppi kuului koulun opetusohjelmaan, mutta sen rooli oli marginaalisempi. Goethen värioppi julkaistiin suomeksi vasta 2019, mutta ei Vapaan Taidekoulun, vaan Teoksen kustantamana.

Albers-kirjan lisäksi koulu julkaisi sarjan amerikkalaisen New Yorkin koulukunnan taiteilijoiden ajattelua  esittelevää kirjallisuutta. Hienosti toimitetut kirjat olivat omiaan lisäämään koulun uskottavuutta. Ei vain maalailtu, vaan tekemisellä oli myös filosofinen ulottuvuus.

Albers-kirjan julkaisu oli suursaavutus. Varsinkin sen isompi laitos, jonka värimallit ovat käsityönä tehtyjä serigrafioita, on huikea, vaikkakaan ei erehtymätön. Nuorena uskoin, että ne värit olivat jumalten luomia, mutta nykysilmin jo huomaan, että nehän ovat vain Torin ja Carolus Enckellin, ja ehkä myös Tommi Mäkelän sekoittelemia, eivätkä aina täysosumia. Voi olla, että väri on niin liukas kala, että täydelliseen Albers-kirjan väriharjoitusten suorittamiseen kykenisikin vain jokin jumala, tai sitten tekoäly. 

Jos tarkkoja ollaan, niin Albersin väriopin ytimessä on vain yksi asia, se, että silmä lisää kontrastia värien rajapinnassa. Albers-kirjan harjoitustehtävät, vaikka ne vaikuttavat moninaisilta, ovat pääasiassa muunnelmia tämän yhden ilmiön luomista illuusioista. Jos tekee kirjan harjoitustehtävät, hurahtaa helposti siihen uskoon, että tässä on väritaiteen Graalin malja, koska kirjan väri-ilmiöt vaikuttavat niin hämmästyttäviltä. Mutta voi olla, että on niin kuin Carolus Enckell joskus totesi, että Albersia ei voi soveltaa. Värien vuorovaikutusta ei oikein voi erikseen maalata, koska värit vuorovaikuttavat aina, maalaat miten tahansa. Maalauksen kysymysten ratkomiseen Albers-kirjasta ei oikeasti ollut apua.

En muista, että Albers-kirja olisi saanut aikaan ihanien värien vyöryn näyttelyissä, vaikka sitä ehkä toivottiin. Enemmän jäi mieleen se, että paljon maalattiin samalla tavalla sommiteltuja abstrakteja maalauksia. Omat sen lajin maalaukseni olivat väreiltään aika tylsiä ja usein synkänpuoleisia, mutta Vapaan Taidekoulun normein tarkasteltuina työt olivat muodollisesti päteviä.

Vapaassa Taidekoulussa Albers-kirja oli pyhän kirjan roolissa. Tietysti, koska sen tekeminen oli takuulla valtava urakka ja sen merkitykseen koulun opetuksessa vilpittömästi uskottiin. Kirja oli myös sopiva väline koulukunnan luomiseen. Kirjan avulla opettajien oma tekeminen oli mahdollista kehystää yleisemmälle tasolle, vaikka oikeastaan yhteyttä ei ollut. Tor Arnen maalauksissa oli värien vuorovaikutusta juuri sama määrä kuin kaikissa muissakin maalauksissa. Mutta Torista tuli guru, jota seurattiin ja pelättiin.

Seuraa johtajaa -ilmiö on olemassa kaikkina aikoina ja toimii aina samalla tavalla. On autoritäärinen johtaja, jolla on henkilökohtainen missio, jonka johtaja selittää henkilökohtaisuuden sijasta yleiseksi totuudeksi. Johtajan mission ulkopuolella on vaarojen maailma, jolta voi välttyä vain johtajan polkua seuraamalla. Hyvä autoritäärisen johtajan missio on sellainen, jossa on totuuden siemen, mutta parasta on, jos se ei ihan natsaa käytännön tilanteen kanssa. Pitää olla epämääräisyyttä, sekasotkua ja huuhaata, pitää olla yleviä näkyjä, pitää olla vihollisia. Tämän kaavan autoritäärisiä johtajia jokainen näkee kaikkina aikoina pilvin pimein, ja jokainen meistä on kaiken aikaa altis hurahtamaan jonkun johtajaksi ilmoittautujan seuraajaksi. Autoritäärinen johtaja skaalautuu mihin kokoluokkaan tahansa. Hän voi olla suurvallan päämies tai pienen taidekoulun rehtori. Seuraa johtajaa -ilmiössä seuraajien lauma nostaa johtajan valtaan ja odottaa johtajalta taivaan mannaa. Mitään mannaa ei tule, paitsi johtajalle.

Tor Arne ja Carolus Enckell eivät olleet suuria taiteilijatähtiä vielä 1970-luvun lopussa. Mutta syntyi seuraajien lauman hyökyaalto, joka työnsi Torin ja Caroluksen eturiviin. Heidän seuraajilleen ei tietenkään hurrattu, eikä ollut syytäkään.

Meidän seuraajien rooli oli olla hyödyllisiä idiootteja, ja sen roolin me näyttelimme innokkaasti. Se, että meidät työnnettiin siihen rooliin, oli omalla tavallaan viatonta: autoritäärinen johtaja uskoo aivan vilpittömästi olevansa erehtymätön ja muiden yläpuolella. Ja mitäs uskoimme ja kuka käski, miksi olimme saamattomia nössöjä emmekä tarttuneet vapauteen? Eikä meitä kukaan oikeastaan mihinkään käskenyt, meille näytettiin vain piha ja sanottiin, että tässä leikitään, ja kerrottiin että naapuripihan talkkari on ilkeä eikä sinne kannata mennä.

Pikku-torarnemaalaus kuoli ilmiönä vähitellen pois, kun se oli täyttänyt tehtävänsä. Mestarista oli tullut arvostettu taiteilija, ja seuraajat huomasivat, että oma ura ei etene opettajaa matkimalla. Erityisen merkittävää koulukuntaa ei syntynyt, eikä tontille jäänyt paljon porukkaa. Seuraajista monet vaihtoivat tyyliä, minäkin, ja ura jatkui. Vielä useammat jatkoivat jollekin toiselle alalle.

Minulla kesti kauan pyristellä irti koulukuntaisesta maalaamisesta omille teilleni. Se tapahtui lopulta kriisin kautta. Luulin tulleeni hulluksi, kun piirtelin merkillisyyksiä. Kuitenkin nykyisenkin tekemiseni ytimessä on asioita, jotka nimenomaan Tor Arne on iskostanut mieleeni. Oma kokemukseni on, että alkuaikojen töideni torarnemaisuuden päälle on kasvanut ryteikkö niistä asioista, jotka Tor Arne nimenomaisesti kielsi. Asiassa ei ole lainkaan tietoista kapinaa. Tämä on kiinnostava juttu: ehkä maalaukseni maalautuvat joksikin, mihin en lainkaan tarkoituksella pyri – ehkä niitä tekee auktoriteetteja vastaan vikisevä liskoaivo, joka väittää olevansa minuus. Oli miten oli, se miten maalaan, pitää minut suhteellisen sopuisana ja tyytyväisenä.

En tiedä missä määrin Tor Arne seurasi työskentelyäni, tuskin paljoakaan, mutta kun olin 2016 ripustamassa näyttelyäni TM-galleriaan, Tor sattui kävelemään ohi. Kutsuimme hänet sisään. Tor suhtautui kuin mies Puuilon mainoksessa: ”En. Tuun.” Tor tuli sisään, katseli töitä, piti näyttelystä, lupasi ostaa yhden (vaikkei sitten ostanutkaan), oli lopulta hyvällä tuulella ja intoutui filosofoimaan ainakin tunnin verran. Jos siis olin yrittänyt kapinoida taiteessani mestariani vastaan, kapina epäonnistui.

Nykyinen Elina Merenmiehen johtama Vapaa Taidekoulu on kulkenut kauas Tor Arnen ajoista. Autoritäärisyyttä ei näy.  Maalaustyylin samankaltaistumista hillitsee se, että opettajia on paljon. Opettajat ovat keskenään erilaisia, eikä heitä enää valita automaattisesti entisistä koulun oppilaista. Opettajat pitävät pari kuukauden mittaisen kurssin, sitten opettaja vaihtuu. Opinnot sisältävät monipuolisesti erilaisia asioita. Koulu tuntuu olevan nykyisin pedagogisesti erinomaisessa vireessä. Minullakin on rooli siellä. Opetan harrastajille suunnatulla iltakurssilla akvarellia. Muuhun opetussisältöön minulla ei ole osuutta.

Yksi minun opiskeluaikojeni merkillisyys oli se, että oppilaisiin ei luotettu ollenkaan. Nykyisessä Vapaassa Taidekoulussa on joka ilta oppilaita työn touhussa ilman ketään vahtikoiraa. Ennen vanhaan näin ei ollut. Avoimella luokalla me – seitsemänkymmentä oppilasta luokassa, jossa oli neliömetrejä suunnilleen yhtä monta kuin oppilaita – saimme maalata iltapäivisin kolme tuntia maanantaista keskiviikkoon. Ammattiluokalla maalattiin yhdeksästä kolmeen neljänä päivänä viikossa. Muina aikoina koulussa ei saanut olla. Iltamaalauskieltoa tietysti selitti osaltaan sekin, että Tor Arnen mielestä keinovalossa ei voinut maalata. Mutta jos ajatellaan, että maalaus on sellainen taito, jonka oppimiseen vaaditaan kymmen tuhatta työtuntia, ei niitä maalaustunteja silloin kauheasti kertynyt, ei varsinkaan, kun lukukaudet olivat lyhyitä. Koulussa oli paljon oppilaita, opettajilla vähän opetustunteja ja tilaa niukasti. Yksityisellä koululla on rajalliset resurssit. Mutta toisaalta, haluttiinko meidän oikeasti oppivan jotain?

Usein olen ajatellut, että maalarina olen enemmänkin itseoppinut – ja juuri niinhän se onkin. Ei Vapaa Taidekoulu ollut olemassa minua tai muita oppilaita varten, vaan Tor Arnen taiteellista ideaa varten. Autoritääristä johtajaa kiinnostaa vain hänen oma henkilökohtainen agendansa. Ja määrätietoinen mies saa haluamansa, niin kuin Clint Eastwood sanoisi.

Missä näet määrätietoisen miehen, suhtaudu epäillen.