top of page
Search
  • Writer's pictureMarkku Arantila

Kiitos Tampere!


Markku Arantila, Hän oppi rakastamaan eräitä pieniä elonsiemeniä, öljy mdf-levylle, 60 x 80 cm, 2022.


Tiritomba tuli puretuksi ja teokset saatiin ehjinä koteihinsa. Pekan työt vietiin kellarivarastoon Munkkiniemeen, Jarin ja minun työt kannettiin meidän työhuoneille Lallukkaan. Jari käyttää isoissa töissään maalauspohjana paksua ja painavaa mdf-levyä. Suosittelin Jarille ohuempaa mdf:ää, ihan yhtä kiva sillekin on maalata. Kun viimeinenkin työ oli iltayhdeltätoista kannettu perille, Jari totesi hiki otsalla, että on sitä oheishommaa runsaasti tässä näyttelynjärjestämisessä. Niinhän se on. Mutta lopulta kyse on aina kommunikaatiosta. Työt ovat aina jotenkin keskeneräisiä silloin, kun eivät ole vielä päässeet yleisön eteen. Niiden pitää päästä sanomaan asiansa muille ihmisille. Olen huomannut, että usein maalaukseni pysyvät mykkinä minulle itselleni, kunnes ne pääsevät näyttelyyn esille muiden arvioitavaksi.


Taiteilijat eivät kauheasti työtuntejaan laske, mutta jos laskisivat, voisivat huomata, että erilaisiin ei-taiteellisiin käytännön puuhiin, suunnitteluun, valmisteluun, tiedottamiseen, projektien päättämisiin, budjettien laskemisiin, menee lopulta enemmän aikaa kuin taiteen tekemiseen. Oheishommat ovat tietysti myös osa ammatin fiilistä. On ripustamista, jutskailua ja matkustelua, joka on tavallaan ihan kivaakin. Onhan sitä tullut tehtyä 40 vuotta, mutta ei näistä näyttelyn pystytys- ja purkamisreissuista ole vastentahtoisia tullut. Kuittien laskemista en ole oppinut rakastamaan, mutta ne hommat vain muistuttavat, ettei tämäkään ammatti pelkkää leikkiä ole. Toki mieluiten keskittyisin ihan vain leikkipuoleen, mutta ei se, harmi kyllä, ole mahdollista edes taiteilijoille, vaikka oikeastaan ihan leikin ja lekkeripelin takia alalle alun perin halusin.


Saskiassa on monia hienoja käytäntöjä. Yksi on ikkunalaudalla pidettävä kirja, johon saa kirjoittaa arvioita näyttelystä. Vieraskirja on erikseen näyttelyvalvojan silmälläpidon alaisena, mutta palautekirja on sijoitettu sopivasti niin, että kukaan ei kontrolloi mitä ja kuka siihen kirjoittaa. Se on hyvä idea. Kirjassa oli erittäin runsaasti kommentteja. Näyttelystä tykättiin. Yleisöä miellytti se, että esillä oli kolmen niin erilaisen maalarin töitä. Olen itsekin sitä mieltä, että me olemme mainiosti yhteen toimiva ryhmä.


Yhteistyötä aiotaan jatkaa. Meillä on muutama suunnitelma tuleviksi näyttelyiksi.


Sara Hildenillä katsottiin Jukka Mäkelän näyttely. Näyttely katsoessa muistin, että minähän kirjoitin Taide-lehteen arvion Jukan Kiasman näyttelystä vuosituhannen vaihteessa. En yhtään muista mitä kirjoitin, mutta muistan, että otsikko oli jotain sellaista kuin Paistaa se päivä risukasaankin. En muista oliko se kehua vai piikittelyä. Hildenillä minua säväyttivät eniten 1980-luvun työt, jotka olivat nyt katsottuna yllättävänkin samanhenkisiä kuin Marika Mäkelän työt samoihin aikoihin. Toki molemmilla oli oma tunnistettava maalaustapansa, mutta nykyajasta käsin väärinpäin kiikaroidessa huomaa, että silloinen pariskunta oli 1980-luvulla vahvasti vuorovaikutuksessa keskenään. Tuollainen sumeilematon jättikokoisten töiden maalaaminen ilman ennakkosuunnitelmaa on takuulla raastavaa. Ei sellaista kukaan loputtomiin jaksa. Mutta noita maalauksia katsoessa tuli mieliteko kokeilla samaa! Vaikkakin Jukka kyllä kerran sympatiseerasi töitäni, että teen sellaisia kivoja pikkumaalauksia, tarkoittaen kai, että hänen maalaamisen tapansa on vähän uuvuttava. Hildenin yläkerran hillitymmät ja loppua kohti hyvin suunnitelmallisiksi käyneet maalaukset eivät minua samalla lailla säväyttäneet kuin alakerran villimpi meno. Alakerrassa oli pari vuoden 1984 työtä, jotka minulle toivat vahvasti mieleen Tyko Sallisen vuoden 1918 Jytkyt.


Jukka Mäkelä, Kevät, akryyli kankaalle, 240 x 240 cm, 1984.


Jukka Mäkelä käytti noissa töissään abstraktien muotojensa rajauksena eräänlaista ääriviivaa, joka muistuttaa Sallisen ääriviivaa. Ja Jukan väriskaala oli kuin suoraan Marraskuun ryhmän standardipaletista. En tiedä millainen vaikuttaja Sallinen hänelle oikeasti oli, mutta ainakin voi sanoa, että Jukka Mäkelän 1980-luvun töitä katsellessa tulee mieleen Sallinen mutta ei ollenkaan Jackson Pollock. Sitä en muistanut ollenkaan, että Jukka Mäkelä lähti 1970-luvulla liikkeelle niin Juhana Blomstedtmaisista töistä. Lieneekö niin, että Jukka Mäkelän tärkeimmät vaikuttajat ovat olleet ihan kotimaisia. Tai no, kuka sitä omiakaan vaikuttajiaan niin tarkkaan huomaa.


Nyt aloin väsäillä tällaista. Ei öljyväriä, vaan värikynää, vesiväriä ja tietokonetta. En tiedä mihin suuntaan tämä kehittyy, mutta katsotaan.

Markku Arantila, toistaiseksi nimeämätön, sekatekniikka, 2023.

34 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page