HÖPSISTISTÄ POLKUPYÖRÄILYÄ

Jättiläiset, akvarelli, 2025

Olen ollut laiska blogin kirjoittaja. Ajattelin ryhdistäytyä, mutta en lupaa mitään.

Aloitan tämän blogin ajan tasalle saattamisen vaikkapa kirjoittamalla höpsismistä, siitä, että mieluinen harrastukseni on höpsistinen polkupyöräily. Harrastan mielellään höpsismiä muutenkin, asiassa kuin asiassa, vaikka se ei olisikaan kaikilla elämänaloilla tai ainakaan kaikissa tilanteissa ihan paras metodi. Joskus hienosti puhutaan ajattelusta boksin ulkopuolella. Se ei ole ihan sama asia, mutta aidoimmin sinne boksin ulkopuolelle pääsee harrastamalla höpsismiä, kun boksin ulkopuolelle päästäksemme tarvitsemme joka tapauksessa jonkin metodin.

Mitä on höpsismi? Ismi on peräisin Aku Ankasta. Professori Hupelon luomassa höpsismissä asiat päätetään heittämällä kolikkoa. Jokaisessa kadunkulmassa annetaan kolikon ratkaista mihin suuntaan lähdetään. En ole oikeaoppinen höpsisti, joten kolikon heittelyn sijasta teen päätöksiä ihan fiiliksellä. Höpsistinen pyöräilyni toimii niin, että talutan fillarin porttikongista kadulle ja siinä päätän, lähdenkö oikealle vai vasemmalle. Fillarilenkin ajeltuani katson Google Mapsin aikajanalta missä tulin liikkuneeksi. Paikoitellen reitti näyttää syheröltä, jossa ei ole tolkun häivää. Ensin yhtä katua itään ja sitten seuraavaa katua länteen.

Höpsismi vie minut valtaviin seikkailuihin ja tekee elämästä ihanaa. Sama kaupunki, jossa olen viettänyt elämästäni 50 vuotta, näyttäytyy jokaisella pyöräilyrupeamalla uudelta ja erilaiselta. Kunnon höpsistin kannattaa tulkita jokainen polunnysä salareitiksi Kaukamaahan. Helsingissä on loputon määrä fillarin mentäviä polkuja, kadunpätkiä, ryteikköjä, louhikkoja ja purku- ja rakennustyömaita. Aito höpsisti arvostaa hiuksen hienoa vaaran tuntua ja menee myös sinne, mihin vähän niin kuin ei pitäisi mennä. Höpsismi ei kuitenkaan poissulje järjenkäyttöä. Höpsisti käyttää kypärää, noudattaa liikennesääntöjä, ei kaadu, ei törmää, ei putoa eikä törmäile ihmisiin.

On hämmästyttävää, että alinomaa ajaudun paikkoihin, joissa en ole elämäni aikana käynyt kertaakaan. Monesti ajattelen, että jos tähän paikkaan olisin taivaasta tippunut, en osaisi sanoa mikä kaupunki on kyseessä, vaikka olenkin varmasti ollut joka ikisessä Helsingin kaupunginosassa lukuisia kertoja. Oikeastaan on niin, että sitä kulkee enimmäkseen pääreittejä silloin kun ei höpsistele. Höpsisti huomaa, että pääreitin suuntaisella viereisellä pikkukadulla aukeaa aivan toinen maailma. Hämmästyttävää on sekin, miten tuttu katu muuttuu tunnistamattomaksi, kun sitä kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin yleensä. Myös kulkunopeudella on merkitystä. Riippuu nopeudesta, mitä taloja kadun varrella on.  

Mitä väliä? Ei kai mitään. Oikeastaan minun ei ole ollenkaan välttämätöntä tietää miltä näyttää Pitäjänmäen Kolkkapojanpolulla. Sitä voi elää ihan hyvää elämää, vaikka ei olisi mitään kokemusta Kolkkapojanpolusta.

Usein pyöräilyä harrastetaan kuntoilutarkoituksessa. Silloin on paljon fiksumpaa käyttää puoli tuntia siihen, että paahtaa veren maku suussa Töölöstä jonnekin Kolkkapojanpolulle ja takaisin. Minun fillarointini on enemmän laiskanpulskeaa poljeskelua sähköistetyllä läskipyörällä. Ei sillä läski sula, eikä maailma miksikään parane. Mutta minä olenkin huoleton eläkeläinen, jolla on aikaa vain tapettavaksi. Pyöräilen ja maalailen akvarelleja ja jätän fiksummat asiat muiden huoleksi.

Höpsistisen pyörälenkin jälkeen minulla on aina tavattoman tyytyväinen olo. Olen nähnyt tavallisia katuja ja silti minusta tuntuu kuin olisi nähnyt hienoja nähtävyyksiä. Tämä ei nyt liity pyöräilyyn, mutta minulle tulee mieleen, että kaupunki on siitä hieno, että sen ikään kuin omistaa. Se on osa minun tajuntaani, ihan niin kuin akvarellieni maisemat ovat osa tajuntaani. Ilman muuta omistan kaikki maat ja mannut, joita maalauksissani näkyy, mutta onneksi ne ovat vain fiktiota, muuten olisi hirveä homma huoltaa sitä kaikkea. Ja onneksi en konkreettisesti omista Helsingissä yhtään mitään, paitsi polkupyörän ja jotain muuta tavaraa. On paljon ovelampaa omistaa kokonainen kaupunki huolettomasti pelkkänä keveänä mielensisältönä.   

Maalaan teokseni samalla höpsismin periaatteella kuin pyöräilen. Kaikki ne sadat akvarellit, joita olen tähän mennessä tehnyt, ovat luoneet mielikuvituksen maan, jossa voin vapaasti kuljeskella eksyksiin fiilistä seuraillen ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Aloitan aina piirtämällä. Kynä vaeltaa paperilla jo ennen kuin minulla on sen kummempaa suunnitelmaa, tuleeko viivasta jotain eläin-, kivi- vai kasvikuntaan kuuluvaa. Maalatessa valitsen sitten värejä sen mukaan, mikä milloinkin sattuu maistumaan.

Mutta höpsismillä pääsee maalaamisessa vain puoleen väliin, jos sinnekään – siihen, että paperilla ei ole enää yhtään siveltimen koskematonta kohtaa. Aina siinä vaiheessa homma näyttää lattealta sekasotkulta. Oikeastaan se on koko höpsistelevän maalaamisen tarkoitus: vaellella hilpeästi kohti kaaosta. Kaaos luo elävän maailman. Tämä konkreettinen maailmakin, jossa me elämme, toimii entropian periaatteella.

Ei sekasotku kuitenkaan taiteeksi riitä, sitä pitää järjestellä, aivan niin kuin korttipakan pitää olla sekoitettu, jos haluaa pelata, mutta pelkkä sekoitettu korttipakka ei ole vielä peli. En tietenkään pelaa, jos ei kortteja ole sekoitettu. Samalla periaatteella en hyväksy taiteekseni teosta, jossa sekasotkuvaihe on jäänyt valmistusprosessista puuttumaan. Minulle ei ole mahdollista, että valmistaisin teoksen reseptin mukaan a:sta ö:hön, eksymättä ja sivuille vilkuilematta.

Sekasotkuvaiheen jälkeen alkaa pitkä kotiinpaluu, hellittämätön organiseeraus, joka luo teoksen. Järjestelyvaihe kestää aina moninkertaisesti kauemmin kuin höpsistelyvaihe, ja toisinaan näyttää siltä, että toivoa kotiin pääsystä ei ole. Mutta luovuttaa ei voi. On vain löydettävä reitti.

Kun työ on valmis, ei sitä tule pitkään ihailtua. Eikä maalaamisen seikkailuista oikein jää mitään mieleen. Istun päiviä, viikkoja ja vuosia pensseli kädessä, enkä muista siitä kaikesta jälkeen päin oikein mitään. Mutta muistan, että kivaa oli.

Sitten voi katsella ikkunasta ulos. Jos on poutaa, voi lähteä polkemaan. Jos sataa, voi ottaa pensselin käteen. Tai sitten voi tehdä jotain muuta. Professori Hupelo ei muistanut, että joka risteyksessä on aina kolmaskin suunta.