EKSENTRISMIÄ

Mietteitä, akvarelli, 2001

Ihmettelen usein sitä, etten oikeastaan tiedä kuka minun teokseni tekee. Käsi on tuttu, mutta viiva jota se paperille piirtää, ei jotenkin natsaa arkipersoonallisuuteni kanssa, ei ainakaan omasta mielestäni. En ole lapsellinen satusetä, vaan asiallisesti käyttäytyvä, aika vähävärinen herra. Muut ihmiset eivät kai tätä oudon ristiriitaista ilmiötä havaitse ja ajattelevat vain, että olen maalausteni kanssa yksi ja sama. Näin itsekin ajattelen kollegoistani. Näen tuntemani taiteilijat taiteensa ja arkitoimiensa summana. Mistä sitten johtuu omassa itsessäni kokemani outo jakomielisyys, millä en tarkoita persoonallisuuden ongelmaa, vaan sitä, että omat teokseni ovat minulle yhtä aikaa kaikkein läheisintä ja kaikkein tuntemattominta? Ajattelen, että teoksissani on minuus jotenkin aidoimmillaan ja toisaalta ajattelen, että minuus niissä on yhtä lailla konstruktio kuin muissakin minuuden kerroksissa. Minuus on moninainen, epäyhtenäinen ja ristiriitainen rakennelma. Keith Richardsin kyllä sanotaan olevan joka tilanteessa sama, mitä en oikeastaan ihmettele ollenkaan. Jos olet aina kaikkialla kaikkien tuntema ja kaikki odottavat sinun käyttäytyvän kuin rock-tähden arkkityypin kuuluu käyttäytyä, niin sitten on vain paras pitää se asetus aina päällä.  

Omaa työskentelyäni mystifioiva ajatustapani on kenties vähän menneen maailman juttuja. Ymmärrän, jos jonkun mielestä on hölmöä heittäytyä syyntakeettomaksi ja väittää, että duunit eivät synny vain arkisesti duunaillen, vaan että ne kömpivät maailmaan hämärästä onkalosta, jonka sijainti on salainen. Minulla on kuitenkin sellainen käsitys, että taiteilijat toisinaan tai useinkin kokevat olevansa työrukkasia jonkun ylemmän luojahahmon käsissä, koska on vaikea ymmärtää mistä oma luovuus kumpuaa. Luovia toki ovat kaikki ihmiset, luovuus ei ole vain taiteilijoiden yksinoikeus. Taiteilijat ovat kenties hanakampia pohtimaan luovuuden mysteeriä, koska luovuus on taiteilijan päivittäisen tekemisen ydinasia. Jos luovuus loppuu, ei ole taideteosta. Luovuutta ei valmisteta missään. Luovuutta ei voi ostaa ja jos luovuus menee rikki, sitä on hankala korjata. Taiteilija voi päivittäisessä työssään vain luottaa siihen, että oman työvälineen kautta valuu luovuutta teokseen vuodesta toiseen, ja laatu pysyy korkeana. Aika hermostuttavaa, oikeastaan. Vaikka sanotaan, että taiteen tekemisessä on kymmenen prosenttia inspiraatiota ja loput perspiraatiota, silti se kymmenen prosenttia ratkaisee kaiken. Mahdollisesti ilman inspiraatiota voi valmistaa tuotteen, joka jotenkuten täyttää taiteilijan brändin tunnusmerkit. Sitäkin sattuu, että luovuus loppuu, mutta työskentely jatkuu, ja sekin on hyvin inhimillistä.

En missään tapauksessa usko henkiolentoihin. En saa ohjeita yläkerrasta, vaan ainoastaan omien korvieni välistä, mutta en ole ihan tarkkaan selvillä kuka siellä pääkopassa työskentelyäni ohjeistaa. Tunnen kyllä hyvin sen hepun, joka tiskailee ja seisoo kassajonossa. Se on arkiminä, joka on kohtalaisen hyvin jo opetellut, miten maailmassa kuuluu toimia ja käyttäytyä. Arkiminä on yleisen normaaliuden sääntölistan oheen laatinut erikseen henkilökohtaiset lisäpykälät, jotka määräävät esimerkiksi sellaisesta, että päähän ei sovi laittaa hassua hattua, vaikka joku muu laittaisi. Tällaisesta säännöstä minun tulisi poiketa silloin, jos pitäisi mennä vaikka johonkin juhlatilaisuuteen, jossa kuuluu olla hassu hattu. Silloin yleiset säännöt kumoavat henkilökohtaiset lisäpykälät, vaikka se olisi kovin epämukavaa. Onneksi tällaisia juhlatilaisuuksia ei ole sattunut kohdalle.

Arkiminä on suurella vaivalla rakennettu sosiaalinen konstruktio, joka enemmän pyrkii olemaan yhtä ympäristönsä kanssa, kuin jotain siitä erillistä. Minun arkiminäni pyrkii olemaan nobody, joka ei halua poiketa muista kassajonossa. Arkiminä latoo ostokset hihnalle, tervehtii kassahenkilöä, maksaa ostokset joutuisasti pankkikortilla, pakkaa kamat reppuun ja poistuu. Arkiminä toivoo, että kaikki toimivat samalla tavalla. Elämä sujuu mukavimmin, kun kaikki toimivat odotusten mukaan, ilman ylimääräistä koreografiaa.

Joskus kauan sitten, kun elämä oli vaatimatonta ja kaikilla riitti aikaa tapettavaksi, eli Lallukan taiteilijakodissakin muita ihmisiä hauskuuttavia boheemitaiteilijoita, joilla oli energiaa järjestää kaikkiin tilanteisiin jokin ylimääräinen muiden ihmisten pasmat sekoittava kiehkura. Taiteilijalta edellytettiinkin normista poikkeavaa käytöstä. Nykyisin on mahdoton erottaa taiteilijaa muista katukuvassa.

Eksentrisyys maksaa. On helpompaa olla keskellä kuin laidalla, jossa on aina se vaara, että putoaa tyystin kyydistä. Eksentrikolla pitää olla pääomaa, joka siirtää keskipisteen eksentrikon ympärille. Julian Schnabel saattoi hyvin ilmestyä aamutakissa ja tohveleissa lehdistötilaisuuteensa Kiasmassa. Tapauksesta on jo aikaa, mutta muistan lehdistötilaisuusesiintymisen hyvin, vaikka en itse ollut edes paikalla. Itse näyttelyä en oikein muista, vaikka kävin siellä. Minulla ei ole samanlaista sosiaalista pääomaa kuin Schnabelilla, joten esiinnyn tiedotustilaisuuksissa asiallisen harmaassa pikkutakissa – jos nyt joskus sattuu olemaan tilaisuus, johon tulee joku toimittaja. En takuulla ottaisi sellaista riskiä, että yrittäisin hauskuuttaa lehdistöä tohveleilla, ja sitten paikalle tulisi yksi toimittaja tai ei ketään. No, vielä pahempaa olisi, jos toimittajia olisi sata. Tästä tulee mieleen tunnettu eksentrikko Björn Wahlroos, jolla on sosiaalista ja taloudellista pääomaa ja joka voi esiintyä toimittajalle höhlät, mutta kalliit tohvelit jalassa ja päästää suustaan tömäkän hajuisia turahduksia kaukaa marginaalista, mutta ne painetaan keskeisiin lehtiin vakavasti otettavina lausuntoina.

Isona minusta tulee kuuluisa taiteilija, ja sitten laitan hassun hatun päähän ja tohvelit jalkaan ja alan puhua kaikenlaisissa tilaisuuksissa täysin puutaheinää ja kehitän mitä merkillisimpiä tempauksia. Siihen saakka vain maalaan hassuhattuisia ja omituisesti pukeutuvia tyyppejä, jotka puhelevat mitä sattuu. Oikeastaan ajattelen, että kaiken maailman käppäilijät maalauksissani ovat lähinnä minä itse, ei niinkään joku muu. Ai niin, totta tosiaan, olenhan minä tehnyt juuri semmoisen maalauksen Pikkuparlamenttiin jo melkein 20 vuotta sitten! Itse asiassa sen homman juonena minulla oli ujuttaa aika eksentrisiä hahmoja vallan keskipisteeseen.

Kulkijat, Pikkuparlamentti, 2007, osa teoksesta 290x5400cm

Lallukan käytävillä kuljeskelenkin jo tohveleissa. Minusta se on ihan sallittua. Viime sunnuntain juhlatilaisuuteen muistin viime hetkellä vaihtaa kengät jalkaan.