top of page
Search
  • Markku Arantila

Itsenäisyyspäivä




Koulussa, joskus oppikoulun alaluokilla, saimme itsenäisyyspäivän alla äidinkielenopettajalta tehtäväksi lausua luokan edessä mietteitämme itsenäisyydestä. Olin pahimmanlaatuinen pölkkypää, eikä minulla ollut asiasta minkäänlaista mielipidettä. Yritin kakistella jotain, mutta päässä ei liikkunut ainuttakaan järkevää ajatusta. Mielessä vilahti vain jotain noloja kliseitä, joita ei kehdannut ääneen sanoa. Sitten paikalle kutsuttiin joku välkympi, joka kykeni sanomaan itsenäisyyden merkityksestä harkitun ja kypsän, kotona opetetun näkemyksen, eli joitakin kliseitä. Hölmöyteni palkittiin joulutodistuksessa viitosen äidinkielen arvosanalla, ja sellaisena se pysyikin pari seuraavaa vuotta.


1970-luvun YYA-Suomessa itsenäisyyspäivän vietto tuntui murrosikäisen mielestä pompöösiltä seremonialta vailla sisältöä. Oltiin itsenäisiä ja vapaita itäisen ystävän syleilystä, mitä ei silloin sopinut sanoa, vaan asia piti kääriä johonkin niljakkaaseen hömpänpömppään.

Linnan juhlat silloin katsottiin televisiosta niin kuin nykyisinkin. Pointtina oli keitä oli kutsuttu, niin kuin edelleenkin on. Minusta ei tullut isänmaallista ihmistä, sellaista, jonka suu mielellään muovailee sanan ”isänmaa” ja lausuu sen paatoksella. En muista koska olen alkanut viettää itsenäisyyspäivää. Ehkä olen viettänyt sitä ”aina”, edes jotenkin, siis katsomalla televisiosta Linnan juhlia ja asettamalla ikkunalle kaksi kynttilää.


Nykyisin on niin, että Suomea voi ihan rehellisesti pitää yhtenä onnistuneimmista maista maailmassa. Jos vielä parikymmentä vuotta sitten tuntui ulkomailla ollessa siltä, että Suomessa on ankeaa ja mitätöntä, ja muualla aina hienompaa, niin se tunne on monin osin haihtunut. Muutaman vuosikymmenen takaiset haikailut suuren maailman ihmeitä ihaillessa tuntuvat nyt huvittavilta. Lontoossa äimistelin 1980-luvulla, kun olin joutunut sekalaisilla vanhoilla huonekaluilla sisustettuun kapakkaan, jossa ei ollut portsaria ja jossa kaljalasin kanssa sai vaihtaa pöytää miten halusi. Espanjassa ihastelin 1990-luvulla sitä, että aamulla sai leipomosta tuoretta leipää. Muutama vuosikymmen sitten Suomessa ei ollut katukahviloita eikä katusoittoa tai muita katuesiintyjiä. Vielä 1990-luvulla kaupoissa ei ollut prosciuttoa, jamon serranoa, rucolaa, munakoisoja, vihreitä paprikoita, manchegoa, parmesaania tai kovin monen sorttista pastaa. Nyt kun menen johonkin Töölön pikkumarkettiin, oletan ilman muuta hyllystä löytyvän Satay-kastiketta. Ja jos sitä kastiketta ihan välttämättä tarvitsee aamuyön pikkutunteina, voi aina kipaista kaupassa hakemassa.


Joku voi olla sitä mieltä, että kaiken maailman ulkomaan hömpötyksiä ei tarvita, ja että missäs hyllyssä ovat ne suomalaiset perinneruoat, mitä ne lienevätkään. Minä en kuitenkaan haikaile menneiltä vuosikymmeniltä takaisin juuri mitään. Jos luonto oli paremmassa kunnossa, sen ottaisin toki takaisin, mutta menneiden vuosikymmenien ympäristötiedottomuutta en ottaisi.


Minusta on tehnyt huomattavasti suomalaisuusmielisemmän se, että enää ei eletä hengittämättömässä umpiossa. Käytän kaiken aikaa maahanmuuttajien palveluita. Thaimaalainen Pai leikkaa hiukset, virolainen Elvi lyhentää housunlahkeet. Elvi varsinkin on hyvä esimerkki siitä, että maahanmuuttajat lisäävät palvelutarjontaa. En tiedä pienemmille ompelutöille ketään muuta tekijää.


Minun nuoruuteni isänmaata en juurikaan välittäisi juhlia, mutta tätä nykyistä kyllä juhlin mielihyvin, ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin: kaksi kynttilää ikkunalle ja televisiota katsomaan. Olenpa muuten kerran ollut Linnan juhlissa avecina. Se oli kauan sitten Martti Ahtisaaren aikaan. Onneksi kukaan ei silloin kysynyt klassista kysymystä siitä, mitä itsenäisyys minulle merkitsee. Onneksi sitä ei kysy nytkään kukaan. Kun Ukrainan sotauutisia katselen, olen vain mykkänä kauhusta, enkä halua sanoa mitään. En ainakaan mitään niistä kliseistä, joita on tapana sanoa.


Hyvää itsenäisyyspäivää!


14 views0 comments

Recent Posts

See All
Post: Blog2_Post
bottom of page